Kuukausi kaukana kotoa Atlantin toisella puolen

Istuin hälisevän forssalaisen pizzerian pöydässä, kun puhelimeni soi ja näytöllä luki ”Sara Hulkkonen” - nimi, jota oltiin jo suuresti ehditty ikävöimään, mutta siitäkin huolimatta sitä ei ollut hetkeen näkynyt elämässäni. Käteni tärisivät kun vastasin puhelimeen, sillä tiesin että opettajani Sara ei soittaisi minulle pikkujutuista illalla. Eikä soittanut - Sara soitti kertoakseen, että minulla olisi mahdollisuus lähteä kuukaudeksi Yhdysvaltoihin Corningin liikuttavaan pikkukaupunkiin stipendimatkalle oppimaan lasista isossa maailmassa, jos vain haluan. Seuraavana yönä nukuin noin kolme ja puoli sekuntia ja aamuun mennessä olin rättiväsynyt, sekä onnellinen. Tiesin että tieni tulee viemään Atlantin toiselle puolelle ja matkasta tulee elämäni suurin seikkailu. Ja niin siitä tulikin. Vietin kuluneena kesänä neljä viikkoa New Yorkin osavaltiossa Corningin lasimuseolla ja opin paljon sekä itsestäni, Yhdysvalloista että lasista. Kolme viikkoa olin työharjoittelujaksolla Corning Museum Of Glass -studiolla ja viimeisen viikkoni vietin upean Laura Doneferin intensiivikurssilla ”Dance Your Glass Off”.

Matkani alkoi Helsinki-Vantaalta kesäkuun puolivälissä hitaasti mutta varmasti. Olin varannut itselleni lennot Yhdysvaltoihin Saksan kautta ja ensimmäinen lentoni Frankfurtiin oli toista tuntia myöhässä. Tämän seurauksena sain harjoitella pikajuoksutaitojani Saksassa, kun yhtäkkiä parin tunnin vaihtoaikani oli vain parikymmentä minuuttia ja matkaa portilta toiselle oli yli kilometri. Kerkesin jatkolennolleni juuri ja juuri huohottaen ja hikisenä, mutta yhtälailla olin koneessa ja matkalla seikkailulleni. Saavuin JFK:n lentoasemalle myöhään lauantai-iltana ja seikkailin taksilla hotellilleni. Seuraava bussi Corningiin oli lähdössä vasta aamulla, joten ehdin hyvin ummistaa hetkeksi silmäni. – Ja seikkailla Times Squarella sunnuntai aamuna kello kuusi, koska eihän siitä nukkumisesta tullut yhtään mitään.

Times Squarelta selvisin Port Authorityn bussiasemalle ja onnekseni löysin oikean bussinkin ajoissa. Bussimatka Corningiin oli täynnä puita ja kukkuloita, ja rakastin joka hetkeä. Upper State New York on käsittämättömän kaunis ja upeaa luontoa on silmän kantamattomiin. Tuijotin ikkunasta ulos tuntitolkulla ja välillä muistin että minun oli tarkoitus käyttää nämä arvokkaat tunnit nukkumiseen. Olin edellisen kerran nukkunut omassa sängyssäni yli 40 tuntia sitten, mutta kerta toisensa jälkeen maisemien tuijottelu voitti unen.

Olin perillä sunnuntai-iltapäivänä ja minulla oli aikaa virkistäytyä matkustamisen jälkeen yksi ilta, koska maanantaiaamuna olisi aika juosta töihin. Sain majoittua lasimuseon edesmenneen pääkuraattori David Whitehousen lesken luona ja ensimmäisenä iltana kävimme yhdessä ihastuttavalla illallisella. Illallistettuamme sain mahdollisuuden vihdoin levähtää. Kävin suihkussa ja kaaduin sänkyyn, jotta seuraavana aamuna jaksaisin seikkailla uneliaan pikkukaupungin poikki lasimuseon studiolle.

Matka studiolle ei ollut pitkä, mutta sitäkin kauniimpi. Aamulla reittini kulki aamuauringon valaiseman lähiön poikki alas kukkulan rinnettä ja aamu-usvaisen joen yli. Matka otti alle 20 minuuttia ja oli aamuisin oikein virkistävä pikku kävely. Iltaisin kun jyrkkää kukkulaa piti kiivetä ylöspäin, matka otti lähemmäs puoli tuntia ja muutaman (miljoonan) hikipisaran, mutta aamukävelyt olivat sentään ihastuttavia.

Työskentelin lasimuseon teknisenä henkilökuntana kaiken kaikkiaan kolme viikkoa, mutta ensimmäiset päivät menivät lähinnä tutustuessa taloon ja sen sokkeloisiin käytäviin. Ehkä kolmantena päivänä selvisin vessaan ilman että se aiheutti päänsärkyä ja sen jälkeen aloin pikkuhiljaa kotiutumaan Corningiin.

Asiaa toki helpotti kaukaa kotisuomesta Corningiin saapunut lasinpuhaltaja toverini Anna, joka oli hakenut Bill Gudenrathin pikarikurssille, joka taas onneksemme sattui olemaan samaan aikaan

ensimmäisen työviikkoni kanssa.

Tein töitä, opin ylläpitämään lasihyttiä ja sain samalla viettää aikaa yhden parhaan ystäväni kanssa. Kävimme päivittäin yhdessä lounaalla sekä päivällisellä ja keräsimme mainetta ”niinä kahtena suomalaisena”. Ihastuttavan Annan lisäksi kaikki muutkin ihmiset olivat kerta kaikkiaan ihania. Työkaverini ottivat minut heti omakseen ja kaikki paikalliset rakastivat ihmetellä omituista suomen kieltä. Työtehtäviini studiolla kuului osana teknistähenkilökuntaa lähinnä studion toiminnan ylläpitäminen. Osallistuin studion päivittäisiin tehtäviin ja sain viettää lukemattomia ja lukemattomia tunteja kursseilla, joita studiolla oli. Pääsin viikkojen varrella todistamaan, kun toinen toistaan upeammat lasitaiteilijat toteutti uskomattomia töitään; ilmiömäinen pitkänlinjan lasinpuhaltaja William Gudenrath, upea stained glass artisti Judith Schaechter, uskomattomista murriineistaan tunnettu Mathieu Grodet, käsittämättömät lasinveiston uranuurtajat Karen Willenbrink-Johnsen sekä Jasen Johnsen, sekä italiasta asti saapunut Simone Crestani, joka valmistaa uskomattomia lasiesineitä lampputekniikan avulla, näin muutaman mainitakseni.

Lasitekniikoita ja lasintekijöitä studiolla on sadoittain, ja jokainen ihminen siellä elää ja hengittää lasia, joten lasinpuhalluksen opiskelijalle studio oli loputtoman inspiroiva paikka. Ensimmäisen viikkoni lopulla sain luokseni lisää rakasta seuraa, kun kumppanini ylitti vuokseni Atlantin valtameren ja saapui luokseni kuumaan ja hiostavaan Corningin pikkukaupunkiin.

Keskiarvolämpötila koko Yhdysvaltojeni matkan ajan oli 88 fahrenheitia, eli n.31 astetta ja ilmankosteus hilpoi useimpina päivinä taivaissa, joten majoittuminen ilmastoimattomassa tilassa oli ajoittain hieman tuskallista. Tämän vuoksi oli upeaa, että olimme jo ennakkoon vuokranneet auton ja pääsimme seikkailemaan toinen toistaan upeammissa luonnonpuistoissa, kävimme läpi upeita uimapaikkoja ja nukuimme muutaman yön ilmastoiduissa hotelleissa.

Ehkä yksi lempiseikkailuni teimme vain puolen tunnin matkan päähän Watkins Gleniin, jossa on mitä uskomattomin koski ja upeita vesiputouksia. Luontopolku on usean kilometrin mittainen ja helteisenä päivänä sen tarpominen oli hieman tuskallista, mutta todella sen arvoista.

Kuvassa näkyvä rainbow falls oli äärimmäisen virkistävä kokemus, sillä sen taakse pääsi kävelemään ja kuivana sieltä ei pois selvinnyt. Toisella viikolla minulla oli kaksi vapaapäivää ja päätimme käyttää ne lähtemällä maasta. Lähdimme keskiviikkoiltana töideni jälkeen ajamaan kohti Kanadaa ja kolmen tunnin seikkailun jälkeen löysimme itsemme St. Catharinesin kaupungista Ontario-järven rannalta. Vietimme pari päivää St. Catharinesissa tutustuen kaupunkiin ja lilluen Ontario-järvessä. Perjantaina suuntasimme kohti Niagaran putouksia ja vielä korkeampaa ilmankosteutta, joka oli niin valtava, että se tiivistyi iholle pisaroina ja taivaanranta näytti sumuiselta.

Niagaran putoukset olivat upea kokemus, vaikkakin putouksien ympärille oli rakennettu turisteja varten suoranainen huvipuisto. Oli vuoristorataa, maailmanpyörää ja hattaraa. Oli dinosauruksia, klovneja ja ennätystehdas. Oli myös turistikauppoja loputtomiin ja tietenkin oli myös Bird Kingdom, joka on maailman suurin aviaario eksoottisille linnuille. Joten sinne suuntasin myös minä – sillä rakastan lintuja. Linnut saivat lentää ja seikkailla vapaana upeassa luonnonvaloa tulvivassa ”sademetsähuoneessa". Siellä pääsimme tapaamaan upeita pieniä uusia ystäviä jotka valitettavasti jouduin jättämään haikein mielin taakseni, sillä meidän oli taas aika lähteä kohti Corningia.

Matkalla takaisin lasimaailmaamme teimme pienen seikkailun ja kävimme tutustumassa ihastuttavaan Stony Brooksin kansallispuistoon, jossa oli upea kallioon louhittu uimapaikka. Pysähdyimme myös jo menomatkalla tutuksi tulleeseen McDonald’siin, josta ilokseni Yhdysvalloissa saa halutessaan litran virvoitusjuoman. Pienin mahdollinen virvoitusjuomakoko paikallisissa pikaruokaravintoloissa taisi olla liki 5 dl, joten reissussa jano ei päässyt yllättämään. Pienen ulkomaanmatkamme jälkeen palasin takaisin töihin ja elämä studioilla jatkui tuttuna ja kiireisenä. Vapaailtoinani ajelimme ympäriinsä ja tutustuimme lähikaupunkeihin, sekä söimme paljon jäätelöä.

Kolmas viikkoni osoittautui hieman haastavaksi, koska sain kovien vatsakipujeni vuoksi aloittaa sen sairaalan päivystyspolilta. Yli 13h myöhemmin olimme saaneet selville että umpparini ei ollut puhjennut, joten en ollut hengenvaarassa ja sairaalapelkoisena ihmisenä pyysin päästä tuttuun sänkyyn lepäämään. Seuraat päivät menivätkin itseä lääkitessä ja levätessä, mutta se oli helppoa kun kaikki ympärillä olivat rennoissa lomatunnelmissa, koska Yhdysvalloissa oli 4th of the July, eli intomielisten itsenäisyyspäivä. Oma juhlimiseni rajoittui siihen että menimme ihailemaan upeaa Corningin kaupungin järjestämää Chemung Riverin yläpuolelle ammuttua ilotulitusta ja sitten aikaisin petiin.

Parissa päivässä oloni oli sen verran helpottunut että tuskaa aiheutti lähinnä taas uskomaton kuumuus, joten oli aika etsiä uusi ilmastoitu hotelli. Suuntasimme kohti läheistä Ithacan kaupunkia ja lähdimme pienelle kaupunkilomalle.

Ithacassa oli ihan yhtä kuuma kuin Corningissakin, mutta Ithacan ehdoton etu oli ilmastoitu ihana boutiquehotelli ja upea vesiputouksella varustettu uimapaikka.

Ihanan Ithacan seikkailumme jälkeen meidän oli aika palauttaa niin rakkaaksi tullut vuokra-automme Malibu ja kumppanini oli aika suunnata takaisin Suomeen, koska minun oli aika osallistua stipendiini kuuluvalle viikon intensiivikurssille. Intensiivikurssit aloitetaan sunnuntai-iltaisin lasimuseolla järjestettävällä tervetuliaisillallisella ja sinne suuntasin itsekin seitsemäksi. Uusia nimiä ja naamoja tuli kymmenittäin, mutta kaikki vaikuttivat kertakaikkiaan sydämellisiltä. Itseä jännitti sen verran että ruoka ei oikein maistunut, mutta onnekseni tunnelma rentoutui pian ja sain jotain närpittyä. Maanantaiaamuna seikkailin taas joen yli studioille ja vastassa oli tuttujen tyyppien lisäksi valovoimainen Laura Donefer. Laura on kanadalainen lasinpuhaltaja ja lasitaiteilija, joka on tehnyt lasia jo 40 vuotta. Hän on tunnettu värikkäistä ja näyttävistä koreistaan, kantaaottavasta taiteestaan ja mielettömistä lasimuotinäytöksistä, joita hän on järjestänyt jo vuodesta 1989.

Laura järjesti tänä vuonna Corningissa intensiivikurssin ”Dance Your Glass Off”, jonka tarkoituksena oli iloitella väreillä, tutustua erilaisiin pintatekstuureihin ja haastaa itseään tekemään lasista ennakkoluulottomasti jotain uutta. Osallistujia kurssilla oli yhdeksän ja kaikkien taustat erosivat toisistaan valtavasti. Olin itse kurssin nuorin osallistuja 27-vuotiaana ja vanhin konkarimme oli jo yli 80-vuotias. Joukkoon mahtui siis niin eläkeläistä, opiskelijaa, yrittäjää, kotiäitiä kuin insinööriäkin.

Kurssin rakenne oli upea. Aamulla Laura toteutti pari demoa, jonka jälkeen kävimme syömässä lounaan. Lounaan jälkeen hän haastoi meitä tekemään jotain uutta ja ihmeellistä, joten jokainen meistä toteutti vuorollaan suuria suunnitelmiaan. Virallinen kurssiaika oli päivittäin neljään saakka, mutta sen jälkeen saimme jäädä harjoittelemaan vielä päivän oppeja ilta yhteentoista saakka. Kun Laura kuuli ensimmäisenä päivänä, että majoitun ”vuoren päällä”, hän otti sydämen asiakseen viedä minut iltaisin takaisin majapaikkaani ja hakea minut aamuisin kurssille. Näin ollen päiväni kuluivat ihanasti; aamulla minut noudettiin oven edestä hieman ennen yhdeksää, jolloin kurssimme alkoi ja sitten sain puhaltaa päivän lasia mitä upeammassa seurassa. Kävimme yhdessä päivittäin päivällisellä ja sain upeita ystäviä. Seuraava Yhdysvaltojen matka on todennäköisesti pakko suunnata Kaliforniaan, jotta pääsen taas juomaan viiniä Pattyn ja Maryn kanssa. Kurssi oli antoisa ja sain varmuutta siihen miltä ”minun näköiseni lasi” näyttäisi. Tein myös kaikkien aikojen painavimman esineeni, sekä paljon tekniikka- ja värikokeiluja. Perjantaina kokoonnuimme koko porukalla yhteen ja vietimme illanistujaiset. Olimme kaikki valmistaneet ”juoma-astiat”, jotka kuvastivat jollain tavalla meitä. Ainoat ehdot olivat, että astia ei saanut olla perinteinen kuppi ja sen lisäksi sen piti kuvastaa jotenkin sisäistä maailmaamme. Tein itse valtavan orgaanisen muotoisen ”tuopin”, jonka tilavuus oli liki litra ja se oli kyljistä kolhittu. Olen vahvasti sitä mieltä, että perinteiset juomalasit ovat aina liian pieniä ja jenkkien ”isojen juomien”-kulttuuri viehätti minua suuresti. Toivoisin kovasti Suomeenkin ravintoloihin liki litran juomia - kiitos. Lauantai oli kurssimme viimeinen päivä ja silloin iloittelimme huolella. Harjoittelimme incalmo-tekniikkaa vailla huolta huomisesta, sillä viimeisistäkin onnistumispaineista oli päästy eroon. Tunnelma oli ihana ja kaikki elimme ja hengitimme lasia.

Osa meistä teki mitä villeimpiä kokeiluja ja lopputuloksena syntyi upeaa lasia ja muutama onnenkyynel.

Illalla vielä kerran kokoonnuimme kaikki yhteen ja grillasimme. Suuntasin itse ajoissa nukkumaan, koska seuraavana aamuna bussini lähti hieman kahdeksan jälkeen aamulla.

Matka kohti kotia pystyi alkamaan. Matkustusaikani kotiin oli kaikenkaikkiaan liki 37 tuntia, sillä minulla oli vaihteeksi vaihto saksanmaalla, joka tällä kertaa otti liki 12 tuntia. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen pääsin kuin pääsinkin vihdoin omaan sänkyyn ja seuraavan viikon vietin iloisesti jetlagin vaivaamana.

Matka oli antoisa ja varmasti vielä palaan takaisin. Kiitos Corning!

Teksti julkaistu myös "Lasin matkassa"-blogissa elokuussa 2023.